Olipa kerran ihminen, jolla oli hammaslääkäripelko. Muutaman kivuliaan ja ikävän hoitokokemuksen jälkeen hammaslääkärille meno muuttui vaikeaksi. Pelkkä ajatus hammaslääkärin kallistuvasta tuolista nosti hien otsalle. Ihminen yritti vielä mennä vastaanotolle, mutta käynti keskeytyi, kun paniikki sai vallan. Hammaslääkäri ehkä hämmentyi tilanteessa tai harmistui – joka tapauksessa itkuinen potilas jäi yksin hankalan olonsa kanssa.

Kului aikaa ja suussa tykyttävä kipu pakotti jälleen soittamaan hammashoidon ajanvaraukseen. Ihminen kertoi puhelimessa työntekijälle, että jännittää hoitotapahtumaa ja ei usko pystyvänsä rauhoittamaan itseään hoidon aikana. Ajanvaraaja kuunteli ja ehdotti, että ihminen menisi tapaamaan hammaslääkäriä, joka on erikoistunut pelkopotilaiden hoitoon. Pelkoihin erikoistunut hammaslääkäri oli nuorehko mies. Hän katsoi silmiin ja kysyi: mitä kuuluu? Hammaslääkäri esitteli itsensä ja hammashoitajan. Hän kysyi mistä musiikista ihminen pitää ja ehdotti, että sitä kuunnellaan hoidon aikana. Hammaslääkäri ehdotti, että sovitaan merkki, jonka ihminen voi antaa jos tarvitsee tauon hoidossa.

Hammaslääkäri kertoi, mitä hoidossa tapahtuu ja näytti välineet. Ihminen istui tuoliin ja hammashoitaja laittoi lämpimän kätensä ihmisen oikealle olkapäälle. Hammashoitaja ehdotti, että hengitellään yhdessä, kun hammaslääkäri laittaa puudutuspiikit. Näin tehtiin ja taustalla soi Foo Fighters. Hoidon aikana hammaslääkäri kysyi pari kertaa, tarvitsetko tauon. Vain yksi tauko tarvittiin, kestoltaan noin 3 minuuttia. Hoidon jälkeen hammaslääkäri ehdotti uutta aikaa, joka varattiin. Toinen hoito eteni samalla rauhallisella, ennakoitavalla tavalla. Tämä kokemus palasi mieleeni lukiessani Johanna Matikan ja Tiia Hippin toimittamaa tietokirjaa ”Traumainformoitu työote”. Kirjassa käydään läpi trauman teoriaperustaa, sen hoitoa sekä toipumisen polkua. Kirjan punaisen lankana kulkee turvallisuus, miten sitä voidaan lisätä ja vahvistaa kaikilla elämän osa-alueilla sekä välttää uudelleen traumatisoituminen.

Kirjassa liikutaan monella tasolla, mietitään trauman vaikutusta yksilöön ja perheeseen, vuorovaikutustyön ammattilaisiin, organisaatioihin sekä yhteiskuntaan. Kirjassa pohditaan välillä kriittisestikin yksilön asemaa sote-maailmassa, palvelujärjestelmän viidakkoa, jossa asiakas on liian usein toimenpiteiden kohde, ei toimija. Me kaikki saamme haavoja elämän polulla, toiset syvempiä, toiset pinnallisempia. Kehon ja mielen reaktiot ovat yksilöllisiä, samoin itselle kohtuuttomista tapahtumista toipumiseen tarvittava aika.

Ihmisen hermosto skannaa koko ajan ympäristöä, omaa kehoa, muita ihmisiä ja tarkistelee: olenko turvassa? Hermostollinen järjestelmämme kuormittuu helposti ja joidenkin on erityisen herkkä – ihan vaan syntymälahjana. Hienoa, että traumasensitiivisyys on noussut keskusteluun, siitä kirjoitetaan kirjoja ja järjestetään koulutuksia. Erityisesti sosiaali- ja terveydenhuollossa on tärkeää pysähtyä miettimään: Miten ihminen voisi kokea olevansa turvassa ja tulevansa kohdatuksi? Onko ammattilaisilla työkaluja millä rakentaa läsnäolevaa, sensitiivistä vuorovaikutusta asiakkaan kanssa? Miten vuorovaikutustyön ammattilainen hoivaa itseään ja löytää keinoja säädellä omia olojaan?

PS Ai niin, hammaslääkäriä pelkäävän ihmisen hoitoajat olivat ihan tavanomaisia. Sensitiivisen ja turvallisen kohtaamisen kesto oli 45 min